Sisällön tarjoaa Blogger.

Unelmaelämää neljä päivää putkeen

Yksi mun suurimmista haaveistani on ollut, että voisin vetäytyä kirjoittamaan jonnekin mörön pyllyyn moneksi päiväksi putkeen. Ja tämä siis aivan_yksin.

Vielä muutama vuosi sitten ajatus tuntui hyvin kaukaiselta, sillä luova kirjoittaminen oli lähinnä harrastustoimintaa ja lisäksi vieressäni tuhisi maailman ihanin pieni tissitakiainen. Oli sanomattakin selvää, että ihan heti ei ollut mahdollisuutta viettää useampaa yötä keskellä ei-mitään ilman seuralaisia.



Mutta missäs mä olen ollutkaan viime päivät? Näissä maisemissa kirjoittamassa ja nautiskelemassa.



Olen ihminen, joka viihtyy hyvin seurassa, mutta toisaalta myös väsyn aika nopeasti. Tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa akkujen lataamiseen. Äitiyden myötä näitä hetkiä on ollut harvemmin, joten tämä neljän päivän yksinäisyys on tehnyt enemmän kuin järjettömän hyvää, vaikka sen jälkeen mun poikiani olikin aivan järjetön ikävä.



Mies oli siis töissä ja Tukkis oli mummulassa. Äidin puhelimeen kilahteli joka päivä jos jonkinmoisia herkuttelu- ja halailukuvia – selvästi unelmaelämää siis myös minimiehelle. Ja äiti sai tuliaisiksi hienon ja itse leivotun pullapojan, jota joku oli vähän maistanut (ihan vähäsen vain). <3

Aika usein äitiyden sanotaan olevan este uralle ja unelmille. Olen kai aika hyvä esimerkki siitä, että toisinkin voi käydä.


Unelmani osoittautui aika hyväksi unelmaksi. Neljän päivän hiljaisuus tuntui järjettömän hyvältä ja tarinoita kehittyi päähän vaikka millä mitalla. Saunan hiljaisuudessa ja järvelle tuijotellen niitä oli hyvä kehitellä.

Ja todellakin aion toteuttaa tämän unelmani vielä monta kertaa uudestaan, just siks koska voin <3.

Millaisia unelmia teillä on?

2 kommenttia

  1. Ai että, kuulostaa ihanalta! Olen haaveillut yksinäisistä hotellireissuista, jotka voisin käyttää kirjoittamiseen ilman häiriöitä. Uskon, että saisin niin paljon aikaan, että se maksaisi itsensä nopeasti takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ihan varmasti! On kyllä todella luksusta olla hetki ihan hiljaa, vaikka kylläpä sitä pikkumiestä olikin ikävä. On hassua, miten tuo 3-vuotias on yhtäkkiä vähän irti äidistä (tai tarkoitan, ettei samalla tavalla kiinni kuin vaikkapa vauvana) – yhtäkkiä meillä asuu tyyppi, jolla on ihan omia juttuja ja jota ei tarvi aivan joka sekunti vahtia, vaikka paljon vielä apua ja vahtimista tarviikin. Ruokapöydässä voi keskustella ja poika osaa pukea vaatteet päälle ja syödä itse. Vastahan se oli ihan vaavi!

      Poista