Sisällön tarjoaa Blogger.

Millaista on olla kirjailija?

Millaista on olla kirjailija? Kysymys esitetään minulle varsin usein, melkeinpä viikoittain. Edellisen kerran sain vastata siihen Naantalin Kirjahyrrä-festivaaleilla, kun olin esiintymässä aivan ihanille ja fiksuille ekaluokkalaisille (miten he ovatkin kuulkaas nykyään niin fiksuja? En muista olleeni noin älykäs pienenä enkä kyllä ikinä).

Neljäs kirjani ilmestyy joulun alla Ylivieskassa, joten kaiketi voin jo tituleerata itseäni lastenkirjailijaksi – eikös? Ja allekirjoitin muuten viime viikolla elämäni viidennen kustannussopimuksen, jonka tuloksista saamme nauttia näillä näkymin vuoden 2018 aikana (superjee).

Minä ja mun Ninka, eli Pikkiriikin äitsykät yhteiskuvassa. Kuva: Helena Pöyskö
Mutta niin, millaista on olla kirjailija? Voin puhua vain lastenkirjailijuudesta ja omaan silmääni se näyttää huomattavasti onnellisemmalta ammatilta kuin aikuisille kirjoittavan kirjailijan ammatti. Harvemmin elän tekstieni kanssa ahdistavissa vesissä, vaikka kirjoittaisinkin raskaammista teemoista ja teoksen valmistuttua en koskaan ajattele, että ei enää koskaan. Tiedän esimerkiksi useamman romaanikirjailijan ajattelevan näin, korjatkaa jos olen väärässä?

Minun kirjoittamiseni on hauskanpitoa ja seikkailua (ja hyvä niin). Kun olen saanut edellisen tekstin valmiiksi, sieluni on selitellyt jo pitkät pätkät seuraavaa teosta ja oikein odottaa, että rupeahan nyt akka jo hommiin – täällä on juttuja kerrottavana!

Toki teen myös paljon muutakin sisältöä toimittajana ja copywriterina, mutta lasken sen olevan osa juuri sitä, mitä haluankin tehdä – unelmahommaani ilman rutiineja ja ilman toisten sanelemia ehtoja, elämää kynä näppäimistö käsissä. Parhautta siis.

Katriina Kauppila elikkä Kati on kustannustoimittajamme, jota ilman ei syntyisi yhtäkään kirjaa. Kati on ihan ykkösparas ja niin kovan luokan ammattilainen, että välillä loksahtaa suu auki kaikesta siitä taidosta ja tietämyksestä. Ja ihanakin hän on vielä kaiken kukkuraksi <3. Kuva: Helena Pöyskö
Välillä on laskettava euroja tarkasti, välillä taas talouspuoli rullaa enemmän kuin hyvin – elämä on siis vuoristorataa monin eri tavoin.

Kirjailijana työllistän itse itseni ja siksi olen joutunut opettelemaan myös melkoisen määrän paperityötä ja toimistohommia. On muistettava yellit ja alvit ja muut pienet pyllyreiät. Niissä hommissa en ole todellakaan mukavuusalueellani, mutta kaiketi kaikissa ammateissa (myös unelmahommissa) on omat huonot puolensa.

Ja ehkä jonakin herran päivänä minulla on varaa palkata ihminen, joka hoitaa tuollaiset asiat puolestani? Oh. Siinäpä vasta huikea (seuraava) unelma.

Kirjasigneerausta Helsingin Kirjamessuilla. Kuva: Helena Pöyskö
Lastenkirjailijan työ on muutoinkin hyvin vaihtelevaa, mikä sopii hienosti mun kärsimättömälle ja vuoristoradoista nauttivalle luonteelleni.  Työpäiväni voivat olla melkeinpä millaisia tahansa – välillä paneudun käsikirjoitukseen keskellä ei-mitään, välillä taasen jännitän esiintymistä tai tapaan alan ihmisiä messuilla ja muissa hulinoissa.

Illalla oli muuten posket kipeänä kaikesta hymyilystä :D. Kuva: Helena Pöyskö
Lisäksi kehittelen päässäni jatkuvasti uusia ideoita, uusia tarinoita. Käyn myös tapaamassa kustannustoimittajaani, manageriani ja muita työystäviäni, sillä lastenkirjailijan elämä on myös paljon muuta, kuin pelkkää kirjoittamista. Nyt muutaman viikon päästä sulloudun toisen Pikkiriikin äidin, Ninka Reitun, kanssa pienelle luomisretriitille, jonka aikana olisi tarkoitus kehitellä huikeita ideoita, joista taasen voi toivon mukaan jalostaa huikeita kirjoja.

Ninka piirtää jokaiseen signeeraukseen! Uskomaton taituri <3. Kuva: Helena Pöyskö
Lastenkirjailijan ammatti on siis ehdottomasti työ, jossa ei lasketa työtunteja – tavallaan olen töissä ihan koko ajan, ihan kaikkialla: saunan lauteilla, nukkuessani, lenkillä ollessani ja kotitoimistolla istuessani.

Tämä kaikki ajatustyö kuitenkin tiivistyy muutaman tunnin kirjoitussessioon per päivä, sillä sen pidempään tekstiä on aivan turhaa yrittää luoda. Luova työ ei nimittäin tule väkipakolla, vaikka sitä voikin yrittää silloin tällöin hieman käskeä (ja joskus se toki onnistuukin).

Kun olen saanut päivän tekstit kirjoitettua, käyn yleensä lenkillä ja paneudun sen jälkeen muihin hommiin – edistän muita projekteja ja hoidan paperiasioita pois alta.

Helsingin Kirjamessuilla Otavan lavalla. Kuva: Helena Pöyskö
Onko tämä työ sitten sitä, mitä kuvittelinkin? Kyllä se on, mutta yhden asian unohdin päiväunistani täysin – on aivan järjettömän ihanaa tavata pieniä lukijoita ja saada heiltä lukijapalautetta.

Joka ikinen kerta, kun saan viestin tai muutaman sanasen pieneltä lukijalta, se on onnea kuulkaas se. Eräs pieni prinsessa oli jopa järjestänyt Pikkiriikki-synttärit Pikkiriikki-kakulla – oih!

Ja entäs sitten tuo Naantalin reissun paras palaute? Se taisi tulla pieneltä pojalta, joka toivoi minut nähdessään, että esittäisin elokuvan. Koko kahdeksanvuotiaan asenteellaan hän istui etupenkkiin ja veti suunsa mutruun, mutta lopulta tuo pieni poika oli hyvinkin innoissaan Pikkiriikistä – pienestä tytöstä, joka rakastaa vaaleanpunaista. Ja hän halusi jopa kuulla lisää.

Mä sanon, että yksikään kehityskeskustelu yhdessäkään vakipaikassa ei ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä.

<3 Hannele

4 kommenttia

  1. Kuulostaa ihanalta! Ja samaistuin hyvin tähän: "On muistettava yellit ja alvit ja muut pienet pyllyreiät. " :DD

    Taru
    stuffabout.fitfashion.fi

    VastaaPoista
  2. Voi että, kiva kuulla että rakastat työtäsi. Lasten palautteen antamisen taito on huikea ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on! Sieltä tulee kyllä niin suoraa tykitystä, oli se sitten hyvää tai huonoa :D. Lapsista myös näkee hyvin, kun ei jaksa enää kuunnella. Lapset <3

      Poista